Sähköpyörällä tunturissa

Petra Karasti matkustaa Leville. Aiemmin hän ei ole käynyt Rovaniemeä pohjoisempana. Myös poro on uusi tuttavuus, samoin sähkömaastopyörä.

Menneen kesän aikana ajelin pitkin poikin Etelä-Suomen metsiä ja pusikoita. Suomineidon hameenhelma vain heilahteli maastopyörän viimasta. En edes muista satoiko kesällä lainkaan, sillä ajaminen tuntui niin mukavalta säässä kuin säässä.

Seuraamani somekanavat pursuivat kesällä upeita luontokuvia, joissa melkein poikkeuksetta oli kaksipyöräisiä menopelejä. Oli huimaa todeta, kuinka fillarointi eri muodoissaan nosti kesän ja koronan myötä näkyvyyttään.

Kesän fillarisometuksissa silmiini pisti etenkin Levi. Instan päivityksiä selaillessani ja punaisia sydämiä antaessani tuli todella usein vastaan Levillä otettuja fillarikuvia. Oikein kateeksi kävi välillä.

Itse vetelin pyörälläni aakeita laakeita, kun toiset tukka hulmuten laskivat upeissa maisemissa tuntureita alas. Alamäkipyöräilyssä he vielä istuivat mäen päälle mennessään umpinaisessa hississä tiukasti pylly penkissä. Oma ahterini silotti maan kamaraa melkein joka kerta nousun aikana hissiputoamisen seurauksena – tai silloin tällöin ainakin.

Olin päättänyt, että kyllä tämäkin nainen vielä joskus käy Levillä itseään ulkoiluttamassa. Vaikka ensi kesänä. Mutta mitä tapahtuikaan. Eräänä aamuna kypärät oli ahdettu matkalaukkuun ja lentolippu Leville oli taskussa. Mielessä oli järjetön seikkailun kutkutus, vaikka en edes tiennyt missä Levi sijaitsee. Jossain pohjoisessa, mutta missä siellä?

Aiemmin olin käynyt vain kerran Lapissa, Rovaniemellä. Kyseessä oli pieni pyrähdys tyttäreni kanssa anomassa valkoparralta joululahjoja. Tulos oli tyttären kannalta onnistunut.

Poroa en ollut tähän ikään mennessä nähnyt koskaan, saati sitten kolunnut tuntureita. Hävetti, etten ollut tukenut matkailua Suomessa, vaan kylvänyt aina rahojani Suomen rajojen ulkopuolelle.

Seisoin tyhjyyttään ammottavalla Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Täältä tullaan Levi! Koneeseen viimeisten joukossa, mutta matkustamon eturiviin. Maski naamalle ja kohti korkeuksia.

En tiedä onko kellään suomalaisella yhtä paljon erilaisia pelkoja kuin minulla. Ahtaan paikan kammo, korkean paikan kammo, koronakammo, lentokammo ja uutena maskikammo. Selvisin niistä kaikista, joskin sain lentoemänniltä erikoisluvan käydä Ivalon välilaskun aikana tankkaamassa happivarastoni.

Vihdoin olin jalat tukevasti Lapin kamaralla. Tuntui hyvältä ottaa maski naamalta ja hengittää puhdasta, raikasta ilmaa.

Yksin ei tarvinnut olla pitkään, kun iloinen ääni jo huhuili minua parkkipaikalla. Satu Pesonen Lapland Productions Oy/ Levi Eventsiltä oli vihreänenäistä matkaajaa vastassa. Pistimme laukut auton takakonttiin ja kaasutimme Kittilän lentokentältä kohti Levin sydäntä. Tämä oli nyt se paikka, josta niin moni oli postannut kesän aikana. Olin liekeissä!

Majoittumisen jälkeen oli aikaa tutustua Levin miljööseen ilman fillaria. Päätin hoitaa matkamuistot saman tien pois alta. Laukku täyteen poronpapanoita ja poron sarvista tehtyjä matkamuistoja.

Ostoskassia täyttivät myös pitkät kalsarit, lämmin pitkähihainen paita, kunnon sukat ja pipo. Ei kannattaisi muistella muiden ottamia kesäisiä instakuvia elokuun lopussa, vaan vilkaista sääkarttaa ennen lähtöä. Shortsit ja topit saivat ihan turhia lentokilometrejä.

Ennen unille menoa kävin iltakävelyllä saamelaisten pyhänä järvenä tunnetun kauniin Immeljärven rannalla. Se sijaitsee Levi- ja Kätkätunturin kainalossa ja sen vettä voi kuulemma jopa juoda. Naisen logiikalla kalat pissivät ja kakkivat luonnonvesiin, joten jätin tällä kertaa hörppäämättä.

Pysähdyin ihailemaan Kätkätunturia Saunabaarin rannalta. Voi vietävä sitä näkymää. Vaikka Levi on turistikylä, on sen ympärillä kaunista luontoa pienen kävelymatkan päässä.

Kätkätunturi tulisi heti aamusta minulle tutuksi, sillä pyöräreitti Kätkä-Pyhä oli seuraavan päivän ohjelmassa. Tällä kertaa sähkömaastopyörällä.

Ensimmäisenä aamuna Lapissa avasin verhot toivoen näkeväni poron, koska melkein jokaisessa netin Levi-kuvassa oli takapihalla seisova tai tiellä kuin hidastettuna kävelevä poro. No, eipä siellä sitä sarvikasaa ollut.

Vaatteet päälle ja menoksi kohti Zero Point -vuokraamoa. Se on Levin isoin pyörävuokraamo, joka sijaitsee mukavasti eturinteiden juurella.

Lappilainen palvelu oli tosi mukavaa, mikä varmasti osaksi johtuu hauskan kuuloisesta paikallismurteesta. Pyöriä riitti. Löytyi maasto- ja enduropyöriä, läskipyöriä, sähköpyöriä, perus- pyöriä, lasten pyöriä ja vaikka mitä. Hillitön paikka.

Minulle varattu pyörä oli jo odottamassa. En ollut ihan varma tunteistani sitä kohtaan – tai ainakin ne olivat sekavat.

Tähän asti olin aina ajanut luomupyörällä. Mutta nyt oli määrä kokeilla sähköavusteista pyörää.

Onneksi metsään ei tarvinnut lähteä yksin. Tapaturma-alttiuteni oli kaiketi kiirinyt Leville asti, joten sain turvakseni poluille Discover Laplandin oppaan Laura Ollilan. Hänellä on vankka kuuden vuoden kokemus maastopyöräilystä. Laura on myös noukkinut ykkös- ja kakkossijoja erilaisista kisoista.

Mitenhän pysyisin oppaani perässä? Sitten hoksasin, että juuri sen takia taisin saada alleni sähkömaastopyörän vauhdittamaan matelevaa menoani.

Seuraavaksi piti selvittää, mistä napista tapahtuu mitäkin ja miten pyörällä pääsee liikkeelle. Onneksi Laura oli henkisenä tukenani. Rauhallisen ja opettavan oppihetken jälkeen uskalsin nousta pyörän selkään. Edessäni oli iso asfalttikenttä ja sen takana lammikko. Jos pyörä karkaisi käsistä, pysähdys olisi märkä.

Mitä sitä turhia ihmettelemään. Teho miedoimpaan asetukseen ja menoksi kohti lammikkoa. Olo oli kuin lapsena, kun apupyörät irrotettiin. Pientä haparointia alkuun, mutta… tämähän on ihan sikamakeeta! Ei edes tarvinnut käydä lammikossa. Lisää tehoa peliin ja kohti metsää!

Laura oli suunnitellut, että ajaisimme Kätkä-Pyhä-reitin. Sieltä löytäisimme kunnon vauhdikkaita laskuja. Nousumetrejä kertyisi noin 450.

Lähdimme vaellus- ja hiihtouraa pitkin kohti Kätkän pohjoispuolta. Aluksi Laura testasi meikäläisen taidot. Onko minusta syvemmälle metsään vietäväksi vai ajammeko helpompaa reittiä?

Sain kai jonkinlaisen hyväksynnän ajotaidoistani, koska kurvasimme reitiltä teknisemmille poluille ystävystymään juurakoiden, kivien ja mudan kanssa. Ihan parasta saada ajaa mutavellissä!

Olipa hienoa lasketella sähköpyörällä metsäisiä alamäkipolkuja. Ylitin juurakot ja kivet vihellellen. Tuli oikea endurofiilis, kun posotin suu avonaisena, poskilihakset lerpattaen ja hullunkiilto silmissä mäkiä alas. Kiksejä tuli hetkessä ja laskeskelin jo mielessäni, riittäisivätkö rahat sähköpyörään.

Opin muutaman laskun jälkeen, että pohjoisessa kannattaa ajaa suu kiinni. En ole eläessäni syönyt hyönteisproteiinia niin paljon kuin ensimmäisten laskujen aikana. Voi sitä rykimisen ja yskän määrää. Oppi tuli kantapään kautta, mutta ajaminen oli huippua.

Onneksi tasaistakin menoa riitti, sillä ehdin matkan varrella näkemään ihka oikean poron. Se toki lähti karkuun, kun huusin ”poro”. Elukka varmaan pelästyi etelän ihmettä, jolla oli suu täynnä mäkäräisiä.

Merkkisen laavulla rauhoituimme evästelemään eli syömään karkkeja. Tunturimaisemaa oli nautinnollista katsoa ötököistä huolimatta. Muutama nami suuhun ja nopsaan takaisin pyörän päälle. Sähkömaasturi kiihtyy onneksi niin vauhdikkaasti, että mäkäräiset jäivät miettimään omaa elämäänsä.

Laavulta reitti jatkui helppoa hiekkapohjaista latu-uraa aina Pyhän nousuun asti. Nousu on pitkä, mutta Lauran sanoin tunturimaisema palkitsee! Itse asiassa en edes huomannut koko nousua. Osasyy oli siinä, että huomio lipsahti välillä pois maastosta pälättäessämme intensiivisesti. Pääsyy oli kuitenkin se, että sähkövempele antoi huikeasti lisäapua kipuamiseen. Tosi helppoa, eivätkä edes polvet naksuneet mäkeä tahkotessa.

Pyhän nousun jälkeen matka jatkui vauhdikkaasti Kätkän laavulle, jolta avautuvat näkymät olivat silmiähiveleviä. Oli pakko pysähtyä ja nauttia hetkestä. Osa sydämestäni oli pihistetty ja olin rakastumassa Leviin ja Lapin maisemiin.

Kätkän laavulta lähdimme ajelemaan rennosti helppoa uraa pitkin takaisin Levin keskustaan. Reitin pituudeksi tuli mukavasti 25 kilometriä.

Kokemus oli hieno, samoin reitti. Pyhä-Kätkä-reitti soveltuu myös ensikertalaiselle ikään katsomatta.

Sähkömaastopyörä oli aivan huippu. Ylämäet menivät vaivattomasti ja alamäissä pyörä oli rento ohjastettava. En aio ottaa luomupyöristäni eroa, mutta ehkä hankin joskus niiden rinnalle sähköavusteisen ajopelin.

Suosittelen pestaamaan ainakin ensimmäiselle ajoreissulle oppaan. Silloin kokee ja näkee paljon sekä saa huimasti tietoa erilaisista poluista. Discover Lapland muuten järjestää muun muassa naisten pidempiä fillariretkiä ympäri Lappia. Osa ensi vuoden reissuista on jo nähtävillä firman sivuilla.

Kulunut päivä vasta aloitti Levin seikkailun. Seuraavaksi olisi vuorossa itse Levitunturi. Hissillä ylös ja pyörällä alas – tulokset
voit lukea tästä.

Maastopyöräilemään Leville?

Lue lisää inspiroivia tarinoita Leviltä

Artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran Fillari- lehdessä nro 6/2020 nimellä Sähköllä Tunturissa
Teksti ja kuvat: Petra Karasti